Hirvilauma

Hirvet ovat asustaneet noin 300 metrin päässä talostamme. Niiden antama hajukutsu on niin voimakas, että mitkään kiellot, käskyt tai edes paksu lumikerros estä hirvikoiraa lähtemästä niiden perään. Niin varovainen ei osaa olla, että koira ei joskus livahtaisi ovenraosta pakoon. Kaksivuotias Hevi oli kateissa kolmatta vuorokautta ja meillä taas pelättii pahinta ja toivottiin parasta. Eilen koira löytyi terveenä metsästä. Suurin huolenaihe talvella on hirvien arvaamattomuus, ne saattavat hyökätä haukkuvaa koiraa päin. Paksussa lumessa koiran on vaikea liikkua ja väistää hirvien mahdollisia potkuja. Heviä murehtiessa tuli mieleeni Ukko-niminen koira, jonka karkumatka päättyi vähän erikoisesti.

Kuvassa on harmaa norjanhirvikoira.

Väärinymmärretty                                                                 

   Auton ovi paukahtaa kiinni tavallista rajummin. Mies ei tervehdi, jurottaa. Koko olemus kertoo harmistuksesta, kun hän kävelee sisään.

– Mitä on sattunut? Missä Ukko on? kysyn.

– Se lähti taas ison hirviuroksen perään heti aamulla. Olen ajellut tuntitolkulla pitkin teitä, mutta ei jälkeäkään koirasta. Perkeleen, perkele!

   Koira lähestyy talon pihaa. Se roikottaa päätään ja tuuhea häntä pyrkii retkahtamaan alas koipien väliin. Vihdoinkin ihmisasumus, toivottavasti se on asuttu, se ehtii ajatella, kun talon ovi avautuu. Ihminen tulee juuri ulos. Menen sinne. Toivottavasti saan syötävää. Hau, hau, rauhoitu hyvä ihminen. Mitä siinä huudat ja huidot. Haluan vain syötävää ja lepopaikan. Kummallista käytöstä. Yritän uudestaan. Heilutan häntääni ja olen oikein ystävällisen näköinen. Hullu, ei noita ihmisiä aina ymmärrä. Olin vähällä jäädä oven väliin. Nyt se huutaa tuolla sisällä. Haukahtelen vähän, jospa joku sisällä tajuaa, että minulla on nälkä.

    Katso, vanha mies huutaa kiihtyneenä, ja katsoo ikkunasta ulos. Vihainen koira tuli meidän pihaan. Olin juuri menossa liiteriin, kun se tuli minua kohti hampaat irvessä. Minä en mene ulos ennekuin se lähtee. Se voi vaikka purra. Ovea ei missään tapauksessa saa avata. Äskenkin se yritti väkisin tulla sisälle.

– Älä mene sinne, anna sen haukkua, komentaa mies vaimoaan, ehkä se lähtee, kun emme välitä siitä.

    Näihin ihmisiin ei tehoa mikään. Kotona haukuntani olisi kuultu ja riennetty ottamaan avosylin vastaan. Nyt en jaksa lähteä kotia etsimään, jalkojani särkee ja nälkä tekee heikoksi. Etsin suojaisen paikan jossa voin levätä. Pitikin koko päivä ravata sen juoksijahirven perässä. Nyt löytyi, nämä heinäthän ovat melkein kuin omassa kopissa. Miksen jäänyt aamulla haukkumaan sitä emää ja vasaa. Isäntä olisi ampunut ne ja minä olisin saanut makupalan. Vesi kihahtaa kielelle, kun mietin sitä lihapalaa. Nyt olisin kotona lämpimässä. Emäntä kantaisi ruokaa, silittäisi ja rapsuttaisi. Isäntä pullistelisi ylpeydestä. Metsästäjät olisivat laittaneet havunoksan hänen hattuunsa ja taputelleet olalle. Pahuksen uros, heti huomattuaan minut se lähti pois emän ja vasan luota. Aivan kuin se olisi vinkannut minulle silmää ja heilautti korviaan. Uros kiihdytti vauhtia ja sitten mentiin peräkanaa pitkin metsää. Silloin se juokseminen tuntui mukavalta. Nyt olen lopen uupunut. Olisi pitänyt jäädä haukkumaan emää vasoineen, niin en olisi pulassa.

   Ilta kuluu odotellessa. Pienikin rasahdus ulkona saa meidät pomppaamaan ylös. Tuliko koira? Sängyssä vain pyörin, uni häipyy pelokkaisiin ajatuksiin. Kuvittelen kuinka iso tukkirekka on törmännyt koiraan. Kuskit eivät väistele eläimiä ja nyt Ukko verisenä ja liikuntakyvyttömänä valittaa Kekkos-kakkosen tiepuolessa. Väännän itkua, kun ajattelen, kuinka Ukko on viimeisillä voimillaan raahautunut kuusen juurelle kuolemaan. Veri valuu sen raadellusta kehosta. Susi on purrut sitä kurkusta ja kyljissä on isoja raatelujälkiä. Puhkun vihaa, kun mietin poromiehiä. Ukko on saattanut vaihtaa jahdatun uroksen eteen sattuneeseen porotokkaan. Minulle on kerrottu, että jos poromies yllättää koiran poroja ajamasta, niin koiran henki ei ole minkään arvoinen. Tyyny on kyynelistä märkä, kun lopulta nukahdan.

    Aamulla lähdemme yhdessä etsimään Ukkoa. Tiedämme tehtävän aika mahdottomaksi. Liikkeellä olo tuntuu kuitenkin paremmalta kuin raastava kotona odottaminen Tähyilemme tien reunoja, käymme naapureilla kyselemässä. Kummastelemme, kun kukaan ei soita ja ilmoita vieraasta koirasta pihassaan. Yleensä eksyneet koirat hakeutuvat asuntojen lähelle. Meidän on luovutettava ja palaamme kotiin.

   Siellä se vielä on. Aina kun yritän ulos, se ilmestyy jostain paljastaen isot hampaansa. Onkohan sillä jokin tauti, raivotauti tai joku sellainen, kun sillä tavalla hampaitaan näyttää.  Miksi se tähän pihaan jäi?  Menisi kotiinsa hampaitaan kiristelemään.

    Pitäisi lähteä etsimään kotia, mutta jalkani ovat vielä kipeät, en jaksa. Auttaisi kun saisin jotain syötävää. Pahuksen ihmiset kun eivät käyttäydy ihmismäisesti. Yleensä ne ovat kovin ystävällisiä. Pyytävät sisälle ja syöttävät herkkuja. Pannassani on nimi ja puhelinnumero, nämä eivät halua sitäkään katsoa. Täytyy vielä yrittää.

   – Hei katso, mies hihkuu, raottaen verhoja. Nyt se on oven takana. Kuuletko, se raapii ovea. Tämän täytyy nyt loppua. Raivohullu koira pitää meitä vankina omassa kodissa. Soitan postimantalle, ehkä hän tietää kenen koira on? Jos Manta ei tiedä, soitan poliisille, ne saa hakea koiran pois pihasta.

   Kolmannen päivän aamuna soi puhelin.

– Manta täällä, onko teiltä koira kateissa?

– On, joo!

– Naapuri soitti, heidän pihassaan kuulema majailee mustavalkoinen iso koira.

    Ajan autioon pihaan, en tunne paikkaa entuudestaan. Nousen autosta, mutta kukaan ei ilmesty vierasta vastaan. Olen hieman ihmeissäni, alan kutsua Ukkoa nimeltä. Hetken kuluttua se lähestyy minua paljastaen isot valkeat hampaansa ja heiluttaa häntäänsä niin voimakkaasti, että koko peppu heiluu kuin Marilynin pylly. Silloin ovea raotetaan vähän ja vanha mies huutaa ovenraosta

– Noin se on uhkaillut meitä pari päivää.

Nauru kutittaa sisälläni. Vaivoin pystyn hillitsemään itseni.

– Ei Ukko ole vihainen, saan sanottua, se hymyilee.

Hymyilen itsekin, kun kyykistyn hyväilemään koiraa.