Kuikkalampi ja muita tarinoita

Tätä samaa otsikkoa käyttäen olen kirjoittanut tähän blogiin, Kuikkalammen synnystä pienen tarinan 9.2.2013. Otin silloin myös kuvan lammesta. Talvi oli kuitenkin hyvin luminen, joten pyöreää lampea on vaikea kuvasta erottaa. Tänä talvena kuvaamen onnistui paremmin. Siinä lampi erottuu jäisenä, ympärillä olevasta kasvillisuudesta. 

Lampi jää useina kesinä järven sisälle. Ohikulkija ihmettelee järvessä kasvavia puita. Laitan tähän osia pidemmästä tarinasta Vaarin saari. Siitä käy hyvin selville miten tätä lampea ympäröivä luhta on syntynyt, miksi Kiantajärveen on syntynyt uusia saari ja toiset taas saaret ovat hukkuneet. Tarina sopii hyvin kevääseen, koska muuttolintujen tuloa seurataan nyt tiiviisti. Luhta on erinomainen lepopaikka muuttomatkalla oleville linnuille.  

Saaren synty

  Kauempaa katsottuna se näyttää niemen kärjeltä. Lähempää tarkasteltuna se on pieni saari, jonka keskellä kasvaa vänkkyräisiä koivuja sekä pari keskenkasvuista mäntyä. Vuosikymmeniä sitten se oli vähäinen kohouma metsän keskellä, jokitörmässä. Sitten jossain päätettiin, että vesistö pitää saada jauhamaan sähköä. Niinpä nämä latvavedet otettiin voimalaitosten vesialtaiksi.

Hukkuneet saaret

  Yli viisikymmentä vuotta sitten voimayhtiö perusti Ämmänsaaren työmaan, josta käsin padot alajuoksulle rakennettiin. Työmaalle saapui ammattitaitoisia rakennusmiehiä aikaisemmilta patotyömailta. Mittamiehet kulkivat pitkin Kiannan rantoja pystyttämässä punapäisiä seipäitä. Rannan asukkaille kerrottiin, että siihen rajaan asti vesi nousisi. Sitten tulivat jätkäporukat. Sahat sauhusivat, tukkipuut kaatuivat, lehtipuut kellistyivät ja lepikot poltettiin. Äkisti ja rajusti Kianta muuttui aivan uuden näköiseksi. Siinä missä aikaisemmin oli ollut saari, oli nyt luoto, särkkiä ja niemiä peittyi veden alle. Valkeina tai ruosteenpunaisina loistaneet hiekkarannat peittyivät. Aallot hakkasivat ja söivät raiskattuja rantoja. Soraiset rinteet alkoivat sortua ja rantapuut kaatuilivat. Veden ollessa alhaisimmillaan paljastui surullinen näky. Tuhannet valkoiset, mudassa makaavat puunrungot sekä törröttävät kannot ja käkkyräiset juurakot näkyivät selvästi mutalikossa.

  Vasta paljon myöhemmin juurakot ja kannot kasattiin isoiksi keoiksi pitkin uutta vesirajaa. Raivaaminen tehtiin koneilla ja tekniikan kehittymiseen vierähti vuosikymmeniä. Ilmeisesti eivät myöskään luonnonsuojelulliset näkökohdat vaatineet rantojen raivaamista aikaisemmin. Pitkään saivat juurakot repiä kalastajien verkkoja ja nuottaporukat jättivät pyydyksensä rannalle rapistumaan. Parisenkymmentä vuotta sitten kasat poltettiin. Isot kokot roihusivat veden rajassa muutaman kilometrin välein. Se oli erikoista ja kiehtovaa katsottavaa.

Vesiluonnon monimuotoisuutta 

  Viisikymmentä vuotta sitten, voimayhtiö sai luvan rajuun vedenpinnan vaihteluväliin. Enimmillään Kiannan veden pinta saa vaihdella neljä metriä. Kun vesi on lähellä ylärajaansa, niin saaremme on saari. Sinne ei pääse kuivin jaloin. Alkukeväällä, kun vesi on alhaisimmillaan, ainoastaan saaren ohi kiemurtelevan joen pohjalla lirisee vesi. Kevätaurinko paljastaa tumman mutalikon ja muhkeat turvepaakut, jotka muodostavat aaltomaisia kuvioita järven pohjaan. Vielä vuosikymmentenkin jälkeen turpeen seasta sojottaa osittain lahonneita, tummuneita puunrunkoja ja kantoja. Ohikulkijat kauhistelevat rannan rumuutta ja toivovat veden pian peittävän surkean näkymän.

  Muuttolinnuille keinotekoinen luhta on kuitenkin mainio levähdyspaikka. Ensimmäisenä tulevat aina joutsenet. Niiden räpylöiden jälkiä näkee jo keväthangilla, silloin kun sulavesi antaa odottaa itseään. Toisena tulevat kurjet. Sammakot lymyilevät vielä turpeen sisällä, kun kurjet jo tanssahtelevat luhdalla ja töräyttelevät kevätmieltä kilometrien päähän. Vesilinnut kerääntyvät jokiuomaan odottamaan veden nousua ja kahlaajat kipittävät etsimässä syötävää pitkin turvepohjaa. Silloin saaressa on erinomaista tarkkailla lintujen puuhia. Suokukot parittelevat melkein kosketusetäisyydellä. Telkkäpari kiertelee pesintäpöntön lähistöllä. Kapustarinta tepastelee rivakasti ja rantasipi pyrähtelee saaren ympärillä. Hanhiparven laskeutumisen luhdalle kuulee koko tienoo.

  Kiannan tumma vesi nousee täyttäen lopulta joen. Vähitellen vesi tulee ulos uomastaan. Aluksi se täyttää kolot ja notkelmat, sitten se tavoittaa ruovikon reunan, leviää luhdalle ja törmää lopulta rannan kasvillisuuteen. Silloin saaren ympärillä alkaa hauen kutu. Matalassa rantavedessä väreilee ja polskahtelee. Voimakkaat isot hauen möllykät tekevät joskus voltteja ilmassa ja veteen jäävät renkaat aaltoilevat rantaan asti. Matalassa vedessä uivista kaloista on kiinnostunut myös kalasääski. Usein linnun huomaa vasta, kun se jalat ojossa syöksyy päistikkaa saaliin kimppuun.

  Kianta oli aikoinaan kuulu kalajärvi. Kiannassa oli taimentakin ja Emäjoen lohi oli kuulopuheiden mukaan, vankkaa ja rasvaista kuin porsas. Hyvät kala- ja riistasaaliit vetivät ihmisiä Kiannan rannoille jo kivikaudella. Joillakin nyt veden alla olevilla särkillä asuttiin tuhansia vuosia sitten. Kalastajat ja eränkävijät ovat jättäneet jälkensä Kiannan rannoille. Veden pinnan vaihdellessa esineet huuhtoutuvat esiin ja matalan veden aikana ne ovat havaittavissa. Säännöstely on osaltaan auttanut arkeologiaa, mutta toisaalta myös vähitellen tuhoaa esihistoriallisia paikkoja. Rantojen vyöryminen ja kuluminen jatkuu yhä. Arvokkaimpien muinais-muistokohteiden rantoja on suojattu kiveämällä rannat.

  Vähitellen luhdan ruovikko vihertyy ja peittää alleen edellisen kesän harmaan kasvuston. Silloin hirviemot vasoineen tulevat luhdalle syömään. Vesi pärskyy korkealle isojen eläinten kahlatessa luhdalla etsimässä parhaita suupaloja. Kurkien kanssa yhtä aikaa saapuvat porot luhdalle laiduntamaan. Ne häviävät luhdalta siksi aikaa, kun ötököitä on ilma sakeimmillaan. Veden lähellä viihtyvät myös surviaissääsket, hyttyset ja mäkärät. Tyynenä alkukesän iltana lähellä järven pintaa tanssii miljoona öttiäistä sekä muita olioisia. Niiden siivet kimaltelevat ilta-auringossa. Kuumina kesäpäinä tulevat sitten esille paarmat ja korennot. Luhta on syntymisen ja elämän paikka.

Kevätseurantaa

Kymmenen vuotta olen osallistunut Luonto-Liiton kevätseurantaan. Seuranta alkoi virallisesti viikonloppuna 15.-16.3.14. Luonnossa liikkuja tekee jatkuvasti havaintoja. Lauhan ilman 13.3. aikana hiihtelin lähes olemattomilla hangilla pitkin metsänlaitoja tutkien muurahaispesiä. Silloin ne olivat jo vapautuneet lumipeitteestä, mutta mitään elämää ei vielä ollut päällepäin havaittavissa.

Suolla olivat määttä jo osin paljaana 13.3. Yöpakkanen mahdollisti kuitenkin hiihtämisen  joka paikassa. 

Karpalot olivat tulleet esiin lumen alta 13.3.

Pikkulinnuistakin on kovain vähän havaintoja, koska emme ruokkineet niitä tänä talvena. Lintujen seuraaminen ruokintapaikalla on mukavaa puuhaa. Varsinkin talitiaisten rohkeus, uteliaisuus ja toiminta kävi kuitenkin liian haitalliseksi. Ne ottivat terassimme tuhonsa kohteeksi. Niille kelpasi taottavaksi kynttilät, kalusteet, parvelle unohtuneet pahvilaatikot. Sänkyvaatteita eikä pyykkiäkään voinut jättää  narulle, koska heti niissä oli reikiä ja sisukset pursuivat ikävästi ulos. Vaikka olisi kaiten muun voinut välttää, niin ei lintujen ulosteilta. Sitä oli joka paikassa terassilla, joten linnuista oli päästävä eroon. 

Tänään tein ensimmäisen ensihavainnon Luonto-Liiton sivuille. Hiihtelin hiljakseen karhealla lumella ja huomasin kaksi laulujoutsenta vasta, kun ne lensivät aivan lähellä yläpuolellani. Jostain läheltä ne lähtivät lentoon, koksa olivat niin matalalla. Isot linnut eivät saa korkeutta siipiensa alle nopeasti eivätkä käännä suuntaa ketterästi, kuten pienemmät linnut. Suksien kahinasta huolimatta kuulin niiden siipien iskut ja kaakatuksen. Liekö tervehtivät minua vai huusivat, että häiritsin meidän rauhaa. 

Kymmenen vuoden aikana joutsenet ovat tulleet lahdelle neljä kertaa maaliskuussa. Vuonna 2012 ne tulivat vielä aikaisemmin kuin tänä vuonna eli 17.3.12. 

17.3. järvellä oli tämän näköistä. Peilikirkasta jäätä n. 40 cm ja liikkuminen vaikeaa. Ensimmäisen kerran  yli 40 vuoteen olimme verkoilla mönkijällä. Moottorikelkan tela ei toiminut liukkaalla jäällä. 

Tältä näytti jäällä tänään, sunnuntaina 23.3. Lunta satoi  perjantaina  21.3. yli kymmenen cm. Tässä joutsenet lensivät ylitseni kovaäänisesti kaakattaen. 

Tuulivoimaa

Olisipa joku ollut kuvaamassa, kun tänään tulin järveltä kotiin kalojen kanssa. Harvoin on näin riemastuttavia aamuja. Mies lähti katiskoja ja koukkuja kokemaan, unohti ottaa kenkiin liukuesteet. Soitti ja pyysi tuomaan. Potkukelkalla puskin pitkin peilikirkasta jäätä, vastatuuleen kolme kilometriä. Kalaa tuli koukuista ja kalakauppias lupasi ottaa ne vastaan. Mies jatkoi koukkujen kokemista. Minä lähdin kauppiasta varten, hakemaan katiskassa olevaa edelliskerralla saatua haukea. Sujuttelin lahden yli toiselle rannalle ja tuuralla rupesin avaamaan avantoa. Silloin tuuli tarttui potkukelkkaan, jonka istuimelle olin sitonut laatikon, jossa kalat. Yritin juosta kelkan perässä, turhaan. Kelkka meni menojaan. Seisoin keskellä järveä tyhjin käsin, avuttomana. Soitin miehelle lahden toiselle puolelle. No, hae kelkka, oli vastaus. Naurultani sain sanottua, että ei onnistu, se on jo kotirannassa. Miehen täytyi ajaa rantoja pitkin moottorikelkalla kotiin (jäällä ei kelkalla pääse mihinkään), noutaa potkukelkka rantakasvustosta. Monen vaiheen jälkeen sain hauen katiskasta laatikkoon ja pääsin kotimatkalle. Levitin käteni purjeeksi, seisoin jalaksilla ja annoin tuulen kuljettaa. Kotimatka sujui nopeasti ja riemullisesti.  

Eilenkin oli hieno aamu. Oli hankiainen ja järven jäälläkin oli vielä lunta, joten suksilla oli kiva sujutella omia teitään. Ei tarvittu latua tai kelkkauraa suksien alle. Antoi vai mennä mihin nokka osoitti. Osaisimpa kertoa, kuvailla näitä kevättalven upeita päiviä. Jokainen huomen on erilainen ja tuo yllätyksiä, sataa tai paistaa.

Eilen kuvasin pienen pätkän jään alla lirisevää kevättä. 

Kuulemieni juttujen mukaan, taustalla näkyvää  pehmeähiekkaista joenpenkkaa on käytetty tilapäisena hautapaikkana. Paikka on edelleen syrjäinen, mutta nykyään on kuitenkin tie aika lähellä. Entisaikaan vainajat  vietiin hautuasmaalle, kun vesitiet avautuivat. 

Koivun latva on jäänyt ansaan joen jäätyessä. 

Jääveistoksia

Kainuunkin korkeudella ovat säät vaihdelleet valtavasti tänä talvena. Lunta on satanut, mutta seuraavalla viikolla se on sulanut lähes olemattomiin. 

Viime viikolla moottorikelkka kynti syvällä sohjossa jättäen peräänsä väylän, joka heti täyttyi vedellä. Jo parin pienen yöpakkasen jälkeen väylä kesti potkukelkan ja ihmisen painon. Jää ritisi ja rätisi, mutta ei pettänyt kulkijan alla. 

Sunnuntaina jää kesti jo moottorikelkan ja kaksi matkustajaa. Oli hienoa viilettää pitkin jäätä. Viima humisi korvissa ja pyyhki kasvoja, mutta ei ollut kylmä. Vaikka aurinko ei näyttäytynyt, niin jäälle oli tullut harvinaisen paljon ihmisiä moottorikelkoilla. Täällä on talvilomaviikko. Suksilla jäisellä alustalla ei olisi pysynyt pystyssä ja jalkaisin piti olla hyvin varovainen. Ohuen lumikerroksen alla vaani liukas jää, heittämään ihmisen nurin, vähänkin varomattomasta askeleesta. Kellalakin lähtemiseen tarvittiin työntöapua, mutta liikkeelle päästyä, matkanteko oli riemastuttavaa. 

Moottorikelkan ura sunnuntaina 2.3.2014

Latvavesiltä jäät ovat murtuneet, kun vesi alta on paennut voimalaitoksen juoksutuksen vuoksi. Jää

muodostaa monenlaisia "veistoksia" veden pinnan laskiessa. 

Yli viisikymmentä vuotta sitten järven pohjaan jäänyt kanto on saanut jääkruunun. 

Iso kivi on kun puhkeamassa kukkaan. 

 

Joki on tyhjenemässä vedestä. Jäälautat halkeilevat ja nousevat pystympää, sitä mukaa, kun veden pinta laskee. 

Sillan alla on ohut jää tänä talvena.