Tömähdys ja ryske

Tömähdys tuntuu tuvassa ja ryske kuuluu pitkälle, kun isot metsäkoneet kaatavat metsää aivan kodin naapurissa. "Meidän" niemellä on kaatokone ja vastapäisellä metsäpläntillä toinen iso kone kerää puita isoiksi pinoiksi teiden varteen. Tänä kesänä on lähitienoon kaikki pienetkin metsäalueet kaadettu. Sinne hävisivät niin marjastus kuin sienimetsätkin. En ole enää näkemässä, kun näille aukoille kasvaa uusi puusto. Olen tavattoman surullinen. Mieleni ei mitenkään hyväksy noita aukkoja. Miksei harvennusta voida tehdä siten, että metsään jäisi eri ikäistä ja monenlaista puustoa. Silloin metsästä ei tulisi yhden lajin (mänty) puupeltoa eikä tarvitsisi tehdä noita julmia aukkohakkuita.

Syyskuussa 2012 olen kirjoittanut myös tästä samasta aiheesta. Jo silloin pelkäsimme tapahtuvaksi sen mikä tänään alkoi.

Iso puu kaatuu. Se ei kaadu vapaana.  Rautakoura pitelee sitä otteessaan. Koura mittaa rungon, karsii ja pätkii. Joutavat osat kone sylkee pitkin tannerta. Toinen puu ja taas uusi. Nopeasti aukko kasvaa. Kone kulkee murskaten kaiken alleen. Se ei välitä vaikka maahan jää isot arvet. Koneella ei ole tunteita eikä silmiä havaita hävitystä ympärillään. 

Miksi en ole estämässä konetta? Miten sen tekisin? Poliisi tulisi ja poistaisi häirikön. Sakottaisi eläkeläistä estämisestä. 

Olisinpa lottovoittaja. Ostaisin koko niemen. Säilöisin luontoa ympärilleni. Voisivat kaikenlaiset puut vapaasti kasvaa tai kuolla. Olla suojaksi eläimille. Iloksi katsella, mielen virkistykseksi. Jalkani mukava astella.  Eivät riitä rahani ostoon. Menetän puut iäksi. Aukko täyttyy hitaasti. En ole enää näkemässä. Silmät tottuvat tyhjään, mutta mieli ei mukaudu. Se miettii, kuka keksi avohakkuut?