Hiljaisuus

Aamulla lähdin soutamaan, koska järven pinta oli niin tyyni ja soutaminen on sopivaa vaihtelua kutomisesta jäykille hartioille. Tyynellä säällä soutaminen on helppoa, vene kulkee lähes sinne minne haluaa, laineet eivät kuljeta venettä oman tahtonsa mukaan. Soudin pitkälle lahden perukkaan. Siellä tahtomattami säikytin lentoon sen lahdelle ilmestyneen yksinäisen joutsenen. Vihaisen kaakatuksen myötä joutsen lenti ylitseni pois näkyvistäni. Pysähdyin kuuntelemaan. Sitten ei kuulunutkaan enää mitään, ei niin mitään. Ei liplatusta, ei tuulen suhinaa, ei eläinten eikä liikenteen ääniä. Kelluin veneessä omien ajatusteni kanssa pitkään. Lopulta nousin maihin ja poimin suuhuni makoisia puolukoita. Silloin puhelin povitaskussani pärähti soimaan kaiken sen hiljaisuuden keskellä. Säikähdin. Piti lähteä kiireesti kotiin hakemaan koiraa. Vanhin koirista oli väsähtänyt juoksuhirven perässä. Levännyt koira piti viedä metsään. Soudin niin kovaa kuin jaksoin pari kilometriä. 

Vuosien ajan olen kuvannut sekä kerännyt kantoja ja juurakoita. Ne kiehtovat minua. Usein ne ovat minun silmääni kauniita. Vuodet ovat muuttaneet niitä, vaikka sitkeitä ne ovat kestämään luonnonvoimia. Ei turhaan sanota, että sitkeä kuin tervaskanto. Tänään otin kuvia vedessä ja vesirajassa olevista kannoita. Ne ovat uhmanneet aikaa jo yli 50 vuotta. Silloin puut kaadettiin, koska vedenpinta nousi uuden voimalaitoksen vuoksi. Kannot ovat kestäneet vedenpinnan jatkuvan vaihtelun. Välillä ne ovat kuivalla maalla välillä veden alla, kuten tänä kesänä. Järven vedenpintaa säännöstellään voimalaitoksen tarpeiden mukaan.