Tuulivoimaa

Olisipa joku ollut kuvaamassa, kun tänään tulin järveltä kotiin kalojen kanssa. Harvoin on näin riemastuttavia aamuja. Mies lähti katiskoja ja koukkuja kokemaan, unohti ottaa kenkiin liukuesteet. Soitti ja pyysi tuomaan. Potkukelkalla puskin pitkin peilikirkasta jäätä, vastatuuleen kolme kilometriä. Kalaa tuli koukuista ja kalakauppias lupasi ottaa ne vastaan. Mies jatkoi koukkujen kokemista. Minä lähdin kauppiasta varten, hakemaan katiskassa olevaa edelliskerralla saatua haukea. Sujuttelin lahden yli toiselle rannalle ja tuuralla rupesin avaamaan avantoa. Silloin tuuli tarttui potkukelkkaan, jonka istuimelle olin sitonut laatikon, jossa kalat. Yritin juosta kelkan perässä, turhaan. Kelkka meni menojaan. Seisoin keskellä järveä tyhjin käsin, avuttomana. Soitin miehelle lahden toiselle puolelle. No, hae kelkka, oli vastaus. Naurultani sain sanottua, että ei onnistu, se on jo kotirannassa. Miehen täytyi ajaa rantoja pitkin moottorikelkalla kotiin (jäällä ei kelkalla pääse mihinkään), noutaa potkukelkka rantakasvustosta. Monen vaiheen jälkeen sain hauen katiskasta laatikkoon ja pääsin kotimatkalle. Levitin käteni purjeeksi, seisoin jalaksilla ja annoin tuulen kuljettaa. Kotimatka sujui nopeasti ja riemullisesti.  

Eilenkin oli hieno aamu. Oli hankiainen ja järven jäälläkin oli vielä lunta, joten suksilla oli kiva sujutella omia teitään. Ei tarvittu latua tai kelkkauraa suksien alle. Antoi vai mennä mihin nokka osoitti. Osaisimpa kertoa, kuvailla näitä kevättalven upeita päiviä. Jokainen huomen on erilainen ja tuo yllätyksiä, sataa tai paistaa.

Eilen kuvasin pienen pätkän jään alla lirisevää kevättä. 

Kuulemieni juttujen mukaan, taustalla näkyvää  pehmeähiekkaista joenpenkkaa on käytetty tilapäisena hautapaikkana. Paikka on edelleen syrjäinen, mutta nykyään on kuitenkin tie aika lähellä. Entisaikaan vainajat  vietiin hautuasmaalle, kun vesitiet avautuivat. 

Koivun latva on jäänyt ansaan joen jäätyessä.